Being Digital: melko nappiin osunut ennustus

Nicholas Negroponte: Being Digital. Ilmestymisvuosi 1995.

Muistan haastatelleeni Nicholas Negropontea, kun tämä vieraili Helsingissä vuonna 1996. 90-luvun puolivälissä Negroponte oli oraallaan olevan digitaalisen kulttuurin ykkösvaikuttajia. Wired-lehden perustamisen lisäksi hän oli perustanut MIT:n Media Labin, joka on tuottanut satoja erilaisia pienempiä digiguruja ja startup-yrityksiä

Haastattelu tehtiin TV1:n Valopilkku-ohjelmaan; Negroponte oli tullut Helsinkiin puhumaan nyt Markkinointi&Mainonta -lehden seminaariin. Haastateltava halusi tietää, millaiseen ohjelmaan häntä haastateltiin, mikä oli insertin pituus ja halusinko häneltä analyysiä vai sound biteja. Taisin hämmentyneenä pyytää molempia. Itse haastattelusta en muista mitään.

Syy Negroponten haastatteluun kulttuuriohjelmassa (nuoremmat lukijat eivät muista, mutta tuohon aikaan sekä televisiossa että radiossa kulttuuriohjelmat olivat paneelikeskustelujen sijaan viikottaisia makasiineja, joissa toimittajat raportoivat kulttuuriasioista, siis kirjoista, näytelmistä, näyttelyistä jne) oli hänen edellisvuonna ilmestynyt kirjansa Being Digital, joka oli myös suomennettu nimellä Digitaalinen tulevaisuus. Kirja on koostettu Negroponten kolumneista Wired-lehdessä, jota hän oli ollut perustamassa.

Negroponten kirjan perusajatus on, että biteistä on tulossa tärkeämpiä kuin atomeista. Eli että digitaalisessa muodossa kulkevasta informaatiosta on tulossa merkittävämpää kuin fyysisessä muodossa kuljetettavista tavaroista ja että bitit monessa tapauksessa syrjäyttävät atomit. Toinen keskeinen ajatus on informaation ja varsinkin median personoituminen: Negroponte maalaa kuvaa tulevaisuudesta, jossa käyttäjä, ei mediayritys, valitsee millaista mediaa ja millaisessa aikataulussa hän kuluttaa. Agenttipohjaiset käyttöliittymät ovat Negroponten kuvaamassa tulevaisuudessa merkittävässä asemassa.

Vuonna 2024 nämä argumentit eivät kuulosta enää vallankumouksellisilta, mutta 30 vuotta sitten ne todella olivat sitä. Täytyy tietenkin muistaa, millainen digitaalinen ympäristö tuolloin oli: matkapuhelimet olivat puhumista varten, CD-ROMit olivat keskeinen tapa välittää multimediaa ja putkinäytöillä varustetuilla tietokoneilla Internetiin kytkeydyttiin 28 800 baudin modeemeilla. Tällaisessa maailmassa idea vaikkapa nykyisestä Netflixistä oli ehkä vain yksi askel science fictionista realismin suuntaan.

Negroponten kirja on nimensä mukaisesti yleisesitys digitaalisesta elämästä ja kulttuurista. Se on helppolukuinen ja osoitettu ihmiselle, joka on kiinnostunut siitä, miten tietotekniikka maailmaa muuttaa, mutta jolla ei välttämättä ole tietotekniikan tuntemusta. Yleistajuisuus ja maalaileva tyyli johtavat myös epämääräisyyteen kun syy-seuraussuhteet ja muutoksen perusteita ei lukijalle avata. Kolumnien pohjalta koottu kirja on tietenkin myös fragmentaarinen ja saumat tässä mielessä hieman irvistelevät.

Being Digital -kirjan julkaisemisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Miten kirjan ennustukset, joista monet sijoittuivat muutaman kymmenen vuoden päähän, ovat toteutuneet?

Internetin merkityksen kasvun ja sen voittokulun Negroponte ennusti oikein. Siitä on tullut jokapäiväinen työkalu ja kommunikaatioväline. Mutta Negroponte puhuu kirjassaan Internetistä juuri tietokoneiden ominaisuutena: mobiilivallankumouksesta kirjassa ei näy merkkejä.

Näyttää myös siltä, että Negroponte ennusti median muutoksen teknisen puolen oikein: sisältöjä tarjoillaan käyttäjille yhä enemmän digitaalisessa ja personoidussa muodossa. Se, mitä Negroponten kirja ei onnistunut ennustamaan, oli se, kuka sisällöt tarjoilee. Negroponten kirjassa moneen kertaan mainittujen perinteisten mediayhtiöiden rooli on kutistunut (kirjan ilmestymisen jälkeen perustettujen) Googlen, Metan ja Netfliixin kaltaisiin jättiläisiin verrattuna.

Negroponten ennustamia agenttipohjaisia palveluita sen sijaan odotellaan edelleen. Niitä on kyllä yrittänyt tarjota useampi yritys useaan eri kertaan, mutta eri palveluja troolaavat digitaaliset hovimestarit antavat edelleen odottaa itseään. Voi olla, että laajat kielimallit ja oppivat neuroverkot viimeinkin alkavat täyttää Negroponten kolmenkymmenen vuoden takaista ennustusta.

Tämä kirjoitus on osa Kesäklassikko-sarjaa, jossa luen uudestaan takavuosien digitaalista kulttuuria käsitteleviä kirjoja ja katson onko niistä enää mihinkään