Älä kelaa elokuvaa, ohjaaja suuttuu
Koronan aiheuttamat mullistukset viihde- ja taidemaailmassa jatkuvat. Warnerin päätös julkaista ensi vuoden elokuvat samanaikaisesti elokuvateattereissa ja HBO Max -suoratoistopalvelussa on yksi näkyvimmistä tällaisista tapahtumista ja päätös puhuttaa edelleen.
Esimerkiksi ohjaaja Denis Villeneuve julkaisi torstaina Variety-lehdessä jyrkkäsanaisen mielipidekirjoituksen aiheesta. Ohjaajan mielestä hänen Dyyni-elokuvansa julkaisu samanaikaisesti suoratoistopalvelussa ja elokuvateattereissa osoittaa, että Warnerin ja HBO:n omistava AT&T on “kaapannut” maineikkaan studion, yhtiö ei rakasta yleisöä eikä elokuvaa ja kyseessä on vain korviaan myöten velkaantuneen telemammutin selviytymisyrityksestä (eikä Villeneuve ole yksin mielipiteidensä kanssa).
Kirjoituksessaan Villeneuve sanoo myös, että vaikka suoratoistopalvelut ovat tärkeä lisä elokuva- ja tv-ekosysteemeille, suoratoisto yksin ei mahdollista koronaa edeltävän kaltaista elokuvateollisuutta. Ja vielä tarkemmin: “Streaming can produce great content, but not movies of “Dune’s” scope and scale”. Ja ohjaaja jatkaa siitä, kuinka hänen tähän asti paras elokuvansa on suunniteltu ja huolellisesti rakennettu katsottavaksi juuri elokuvateatterissa.
Ohjaajan ärtymys on outoa. Dyyni, kuten muutkin Villeneuven elokuvat, olisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tullut suoratoistopalveluiden valikoimaan. Nyt kysymys on vain siitä, milloin elokuva suoratoistoon tuodaan. Mahdollisuus katsoa elokuva sen ohjaajan tarkoittamalla tavalla on edelleen olemassa; valinta on katsojan. Ja kasvava suoratoistomarkkina on osaltaan mahdollistamassa sitä, että elokuvia tehdään, sillä elokuvien katselun kasvu tulee juuri suoratoistosta. Esimerkiksi Yhdysvaltain markkinoilla elokuvalippujen myynnin tuotto on inflaatio huomioiden samalla tasolla kuin vuonna 1995 ja suurten studioiden julkaisemien elokuvien määrä on laskenut. Samanaikaisesti suoratoistosta on kasvanut valtava bisnes: yksin Netflixin Yhdysvaltojen liikevaihto lasketaan miljardeissa dollareissa.
Villeneuve ei myöskään perustele, mitä on se “laatu” joka on ratkaisevasti parempi elokuvateatterissa kuin kotiruudun äärellä. Laadun kokemus ja arvo on kuitenkin henkilökohtainen eikä se ole puhtaasti tekninen asia; joillekin katsojille esimerkiksi mahdollisuus pitää vessataukoja kolmituntisen mammuttiteoksen kohdalla on suurempi laatutekijä kuin se, että elokuva on kuvattu juuri Imaxille erityisen hyvin soveltuvalla Arri Alexa Mini LF -kameralla.
Toisaalta teknisessä laadussakin kotitaloudet ottavat elokuvateattereita kiinni. Suoratoistopalvelujen sisällöt ovat yhä useammin toistettavissa 4K-tasoisina ja Dolby Atmos -äämitekniikalla varustettuna ja ainakin Yhdysvalloissa korona on tarkoittanut suurempien ja teknisesti edistyneempien televisioiden myynnin kasvua.
Jos “laadulla” taas tarkoitetaan taiteellista näkemystä ja sen toteutusta, voi tietysti kaivaa esiin vaikkapa Alfonso Cuarónin Roma-elokuvan, joka sai Venetsian festivaalien parhaan elokuvan Kultaisen leijonan, kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja kolme Oscaria sekä erittäin myönteiset kritiikit. Ja tämä siis elokuvalla, jonka pääasiallinen levitys tapahtui suoratoistopalvelussa.
Olisi laiskaa syyttää Villeneuvea vain muutosvastarinnasta ja perinteisen elokuvan romantisoinnista. Mutta ei syytös aivan vääräkään ole. Tällaista ennen oli paremmin -ajattelua on elokuvien tekijöiden parissa liikkellä laajemminkin. Pari viikkoa sitten käsikirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja Judd Apatow ja tämän kollega Brad Bird repivät pelihousujaan, koska Netflix on kokeillut Android-sovelluksessaan toistonopeuden valintaa. Siis ominaisuutta, joka on ollut arkipäivää erilaisissa sovelluksissa ja verkkopalveluissa vuosikausia.
Apatowin ja Birdin huolena on lyhyesti referoiden kontrollin katoaminen: että katsoja voisi valinnoillaan vaikuttaa siihen, miten teos käyttäytyy hänen ruudullaan. Se, miksi käyttäjän mahdollisuus vaikuttaa teoksen kokemiseen on paha asia, tekijät eivät oikeastaan perustele. Ja vaikeahan sitä olisi perustellakaan. Suoratoistopalveluiden katsojat esimerkiksi katsovat Dyynin kaltaisia suurtuotantoja kännyköiden ruuduilta kymmenen minuutin pätkissä eikä se todennäköisesti ole sellainen katsomiskokemus, jonka auteur on suunnitellut. Tekijä on jo ajat sitten menettänyt kontrollinsa vastaanoton kokemukseen. Sen kanssa pitäisi nyt oppia elämään ja luottamaan siihen, että katsoja tuntee vastaanottopreferenssinsä paremmin kuin tekijä.
